Viime kerralla, kun HJK pelasi lohkovaiheessa, seisoin 18-vuotiaana
laihana abiturienttina Stadikan D-katsomon tuulisella piippuhyllyllä syvässä
liikuttuneisuuden olotilassa. Tänään 27 kiloa lihavampana karvaisena kaljamahaisena
perheenisänä lähden etsimään taas tuota himoittua lohkovaiheen unelmaa 16 vuoden
tauon jälkeen.
30.syyskuuta vuonna 1998 oli itselleni maaginen hetki. Tuo
ilta tuli määrittämään omaa identiteettiä ja elämäntapaa vuosikymmeniksi
eteenpäin. Jälkeenpäin on itseasiassa vähän noloa tunnustaa, mutta tuo ottelu
Kaiserslauternia vastaan oli ensimmäinen HJK:n kotiottelu, jonka koskaan olin
nähnyt paikanpäällä livenä. Siitä se seurustelu sitten hiljalleen lähti
liikkeelle. Paljon on vettä Vantaassa virrannut tuon jälkeen. Nykyään olemme jo
kristallihäitään viettävä vanha pari.
Kuriositeettina kerrottakoon, että maaginen syksy-98 oli vain
jatkumoa vuoden 1997 maajoukkueen hyville esityksille. Maajoukkue oli
11.10.1997 menossa jo jatkokarsintaan Antti Sumialan maalilla, mutta Unkari sai
lopussa onnekkaan flipperimaalin ja selostaja Antero Mertaranta pääsi lausumaan
kuuluisan ”voi voi voi, voi luoja paratkoon….” –repliikkinsä. Sillä hetkellä
maailman olisi voinut luulla romahtavan, mutta minulle ja monelle muulle se vain
avautui. Ihmiset istuivat Olympiastadionilla läpimärkinä ja shokissa.
Kännisimmät heittelivät tavaraa juoksuradoille. Tällainen takaisku ei suinkaan
ajanut suomalaista masokistista jalkapallorakastajaa ikuiseen masennukseen vaan
antoi vain hiukan lisää uskoa: ”kyllä me vielä joskus noustaan”.
Inhoan käyttää sanaa buumi, mutta mielestäni sana
”jalkapallobuumi” kuvaa tuota tarunhohtoista ajanjaksoa oikein hyvin. HJK:n
chämppäripaikka oli nimenomaan koko Suomen juttu, jonne rahdattiin busseilla
ihmisiä aina Valkeakoskelta ja Oulusta asti. Kisahallin parkkipaikalla ei suinkaan
kannatettu HJK:ta vaan huudeltiin Kärppiä ja Tapparaa. Onneksi noista ajoista
on menty eteenpäin, vaikka kesän Barcelona-peli verestikin vanhoja muistoja.
Toisinkuin yleensä kehäkolmosen ulkopuolella, en ollut koskaan
tuntenut minkäänlaista mustankipeyttä tai inhoa HJK:ta kohtaan. Minusta se
tuntui varsin neutraalilta ja hyvinhoidetulta seuralta, mitä se ei ehkä
todellisuudessa ollutkaan. Joskus olin Klubia Ratinassa ja Tammelassa jopa omin
silmin nähnyt.
Ottaen huomioon, että FC Jazzia oli kesällä 1997 kyykytetty
Ratinassa UCL-karsinnassa ja myöhemmin Uefa cupissa kuin litran mittaa, herätti
Klubin mestaruus ja sen hienot Sampdoria ja Crvena Zvezda-matsit orastavaa
toiveikkuutta kansainvälisesti menestyvästä suomalaisseurasta. Kun HJK teki
elokuussa 98 Metzin ihmeen, tuli kotimaisesta jalkapallosta kertaheitolla
mediaseksikästä. Tuon voiton siivittämänä tuli hankittua myös liput jokaiseen
Klubin UCL-kotimatsiin.
En voi sanoa olleeni mikään aito täysverinen klubifani, kun
astuin 30.09.1998 keskiviikkona kello 18.30 Tampereen linja-autoasemalta lähteneeseen
Paunun pikavuoroon. Olin vain tamperelainen teini, joka oli katsellut koko
pienen ikänsä Eurosportilta eurogoalsseja ihastellen sitä aitoa ”jalkapallokulttuuria”
joka näkyi katsomoissa esimerkiksi Belgiassa, Hollannissa tai vaikkapa Saksassa.
Pohdin hiljaa mielessäni, voisiko euromenestys tuoda yhdessä yössä ”jalkapallokulttuurin”
ja nostaa samalla kotimaisen liigan arvostusta? Näin jälkikäteen pohdittuna
koko olettamus oli täysin naiivi ja lähtökohdiltaan virheellinen.
Helsinki oli vielä silloin minulle suhteellisen tuntematon,
ruma ja jopa hieman pelottava kaupunki. Sen ihmiset bamlasivat ylpeinä
erikoista nasaalislangiaan ja varsinkin aseman seutu vaikutti hieman
epäilyttävältä alueelta. Helsingissä olin vieraalla maalla.
Kun laskeuduin Kisahallin pysäkillä pois linja-autosta, oli
näky kaunis: ravintoloiden terassit olivat täynnä ihmisiä kansitakeissaan ja
kaduilla seisoskeli nuoria miehiä pelipaidoissaan, väinämöisen lakeissaan ja
jamiroquai-hatuissaan. Monet heistä olivat ilmeisesti päissään. Niin olin
minäkin juotuani bussissa 53 markkaa maksaneen litran lonkeropullon. Myöhemmin
tulisin tuntemaan nuo sixpäckhattunuoret Forza HJK:na ja kahakka-HJK:na, mutta
silloin en vielä tuntenut ketään.
Jatkoin suoraan sisään tyhjälle stadionille, vaikka matsiin
oli vielä aikaa yli tunti. Kerran aikaisemmin olin siellä käynyt (surullisen
kuuluisassa Suomi-Unkari-matsissa), mutta silti stadionin arkkitehtuuri pisti
haukkomaan henkeään.
Stadionin kirkkaat valot olivat uskomattoman kauniit. Vielä
kauniimpaa oli se, kun sinivalkoinen HJK asteli stadionin nurmelle
lämmittelemään. Pystyn edelleen kuvittelemaan nenässäni vastapaistetun
popkornin tuoksun samaan aikaan kun Luis Antonio ja Piracaia ottavat alkulämpöä ja
minä ujona teini-gloryhunterina värjöttelen D-katsomon piippuhyllyllä
citymarketista ostetuissa Dallas-lökäpöksyfarkuissani ja harmaassa Kathmandun
fleecetakissani.
Kuriositeettina kerrottakoon, että siihen aikaan pystyi
myös alkoholijuomia tuomaan helposti sisään katsomoon, kun ”piilotti” ne Drybb and
Decker –appelsiinimehutetraan. Itselläni taisi olla sillä kerralla tetrassa
Golden Cup päärynäsiideriä. Seuraavan kesän Turkki-pelissä omat mehupurkit oli jo
kielletty.
21.40 katsomo alkoi olla täynnä. Tosin pohjoiskaarre oli
tyhjillään, koska sitä ei oltu avattu myyntiin, lukuunottamatta yhtä blokkia,
jossa lauloi muutama kymmenen saksalaista farkkurotseissaan. Kun Championsliigan
hymni kajahti, oli olo tunteikas. Kylmät väreet kulkivat selkäpiissä ja
kyyneltä meinasi pukata silmään. Jo sen takia kannatti matkustaa ”ulkomaille” Helsinkiin
asti. Ihmettelen muuten, miksi jengi itkee nykyään 22.05 alkamisajasta? Eihän se ole kuin 20 minuuttia myöhäisempi. Silloin 90-luvulla alkamisaikaa vain ihasteltiin. Benfica-pelissä oli yli 30 000 katsojaa.
Pelin alussa tunnelma oli odottava ja tuntui, että paikalle
oltiin tultu katsomaan vain sitä, kun saksalainen ammattilaisjoukkue pieksee
Hesan amatöörit. Mitä edemmäs peli eteni, sitä paremmin HJK pysyi vauhdissa
mukana. Katsomokin alkoi pikkuhiljaa uskoa ihmeeseen. Pelin aikana syntyi yksi
yhtenäisempi huuto: ”Hoojiikoo, hei hei hei, Hoojiikoo, hei hei hei!” Yllättävän
moni uskalsi lähteä tuohon huutoon mukaan. Se olikin sitten HJK:n ainoa
kannatushuuto lukuunottamatta pitkien sivurajaheittojen ja kulmapotkujen
innoittamaa ”MAALII, MAALII, MAALI”-huutoa, jossa käsillä viuhdotaan samaan
aikaan maalia kohti.
Ehkä päällimmäisenä tunteena ottelun aikana oli ylpeys
niistä pelaajista, jotka kentällä taistelivat daavid vastaan goljat
meiningillä. Siellä olivat Kuqi, Antonio, Lehkosuo, Kottila, Piracaia, Riihilahti, Kanerva, Viander ja muut legendaariset taistelijat. Oli upeaa nähdä, että Veikkausliigan kaltaisesta halveksitusta
sarjasta voi nousta joukkue, joka uskoo itseensä ja taistelee tasapäisesti
suurten ammattilaisjoukkueiden kanssa. Se oli todiste siitä, että suomalaiset
olivat olleet väärässä. Ensimmäistä kertaa tunsin todellista yhteyttä pelaajien
ja katsomon välillä. Joku voisi kuvailla sitä jonkinsortin uskonnolliseksi
kokemukseksi tai ihastumiseksi. Seuraavat matsit niin paikan päällä kuin tv:stäkin
vahvistivat tätä onnen tunnetta. Se herätti ajatuksen uskollisuudesta ja
jatkuvuudesta. Tätä lisää!
Ehkä parhaiten tuosta lohkovaiheen kotiavauksesta muistetaan
vaihtomies Erkka V Lehtolan tuhannen taalan paikka, jossa mies vetää neljästä
metristä maalin yli. Se ei ollut erityisen hyvä kosketus, mutta jäi ikuisesti
historiaan. Kun ottelu päättyi 0-0, kaiuttimista kajahti Tina Turnerin Simply
the best yleisön purkautuessa onnensa
kukkuloilla stadin yöhön ja kotiin nukkumaan. Minä kävelin täpinöissäni Töölöstä
linja-autoasemalle ja kuuntelin korvalappustereoista La Cream-teknojumputusta.
Ehkä tänään kuuntelen youtubesta muutaman saman biisin
virittäytyessäni lohkovaiheen tunnelmaan 16 vuoden tauon jälkeen. Seuraavan
kerran tätä herkkua onkin taas tarjolla syksyllä 2030.
