keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Paluu unenomaisen Hellas-awayn jälkitunnelmiin (sisältää videon)

Paljon on taas vettä Vantaassa virrannut, eikä blogissa ole sitten viime elokuun ollut minkäänlaista elämää, kiitos perhepoliittisen tilanteen ja suojatyöpaikan heikon kirjoitusrauhan johdosta. Huuhkajien harjoituspeli Wroclawin kulttuuripääkaupungissa lähestyy kuumeisesti ja niinpä allekirjoittanut päätti yrittää edes hieman panostaa muistelemalla vaatimattomasti viime syyskuun melko unenomaisen Kreikka-awayn tapahtumia. Noin puoli vuotta tämänkin ulostamiseen meni, mikä kertoo reportterimme tämänhetkisestä täydellisestä henkisestä lamaantuneisuudesta, eikä hyvältä näytä tulevaisuudenkaan suhteen. Matskua tähän blogiin tulee vastaisuudessakin vain tipahtelemalla jälkijättöisesti. Olkaa hyvät Hellas-away:

Perjantaina 5.syyskuuta Aegean airlinesin 79 euroa maksanut suora lento Hesasta Ateenaan laskeutui Eleftherios Venizelosille ajallaan. Olin mielissäni, kun kello oli vasta varttia vaille viisi ja ehtisin täältä hyvin lentokenttäbussi X96:llä pääkallopaikalleni Pireukseen.

Ilma oli kaunis ja pilvetön taivas tarjosi Attikan aurinkoa maan tavalla. Lämpötila pitkälle päälle 35 raatia, en ollut tottunut sitten Besiktas-awayn tällaiseen saunaan. Hikipisarat kirposivat otsalle, kun odottelin bussin liikkeelle lähtöä varjoisan terminaalin edessä. Olo oli kuin Jyrki Kataisella konsanaan. Kentällä kaljan litrahinta oli sen verran suolainen, että päätin panostaa 3,5 euron Ouzoon, jonka lantrasin cokiksen sekaan. Kombinaatio tuntui toimivan, mistä Mietaakin olisi yllättynyt. Lihaksistoa hyväilevän helteen ja sisäisesti nautitun janovirvokkeen yhdistelmä sai aikaan raukean olon. Vaikka en koskaan kriisimaaksi kutsutussa sosialisti-Kreikassa koskaan ollut käynytkään, niin tunsin heti alusta alkaen oloni perin kotoisaksi. Hyräilin mielessäni Veikko Lavin ”ota löysin rantein, älä jännitä, ota vastaan mitä tarjoo elämä”-ikivihreää.

Bussi kiemurteli hienoa maisemareittiä merenlahden ja kukkuloiden välissä. Ennen Pireukseen saapumista bussi kaarsi demarieliitin kaupunginosan Glyfadan hienostorantojen läpi ja olin vähän pettynyt, kun en ollut sieltä tajunnut varata hotlaa. Perillä pettymys vaihtui kuitenkin iloksi, kun saavuin hieman repsahtaneen satamakaupunki Pireuksen työväenluokkaiseen kehtoon.

Tunnelma Pireuksessa oli käsin kosketeltavan neuvostoliittolainen, tunkkainen ja ränsistynyt. Sirppi ja vasaramies tykästyi erityisesti sirppi ja vasara graffiteihin. Hienoa taidetta! Pireus olkoon Kreikan Kemi?

Jäin pois x96 nivelbussista Karaiskaki -stadionin pysäkillä ja heti ulos astuttuani menin asioimaan kioskille. Mukaan tarttui muovikassillinen Amstel beeriä ja tietysti paikallista Alfaa. Navigatoria en uskaltanut ostaa, koska prosentit. Kuriositeettina kerrottakoon, että evääksi olin ostanut jo Helsinki-Vantaan Alepasta munariisipasteijoita, koska ei ollut varmuutta ehtisinkö safkaamaan kunnolla ennen matsia. S-mafialle kiitokset tästäkin!

Kaljat kassissa kävelin kioskilta muutama sata metriä sivuun ja löysin legendaarisen hotlani. Pahamaineisen Hotel Olympicin, joka oli saanut bookingcomissa jäätäviä arvosteluja Pohjois-Euroopan hienohelmoilta, varsinkin ruotsalaisilta miesfemakoilta. Huoneeseen astuttuani olin erittäin positiivisesti yllättänyt huoneen siisteydestä. Sisustus oli melko persoonallinen nykytaidehässäkkä, jossa eri suunnissa oli paljon peilejä ja punaisia ledivaloja. Vessa oli sopivan pieni, jossa pystyi suihkuttelemaan ihan tarpeeksi. Sängyssä ei ollut mitään moittimista ja tv:ssä oli useita kanavia, lähinnä aikuiskanavia tosin. Parhautta oli myös seinässä killunut ilmalämpöpumppu, joka piti huoneen ruhtinaallisen viileänä. Saroninlahdelle avautuva parvekenäkymä ja välimerellinen auringonlasku teki parvekekaljoittelusta raskaan lennon jälkeen melkoista silkkiä. 39 eurolla tulen tänne toistekin.

Porvarilinen hämärä oli ehtinyt vaihtua jo merenkulkijan hämärään, kun istuin edelleen parvekkeella oluttölkki kädessä ja korvissa vaan suhisi tropiikin heinäsirkkojen kurnutus. 150 metrin päässä parvekkeeni kaiteesta siinsi kaunis Karaiskakis stadion iltavaloineen. Tästä voisi tulla koko elämämme ihanin päivä, hyräilin hiljaa mielessäni. Mixun ulostaminen aiheutti positiivisia värähtelyitä sisälläni. Kurpitsapäähän luotto oli jostain syystä äärimmäisen kova. Tiesin, että kohta olisi aika tehdä seuraava peliliike eli käydä pikaisesti suihkussa ja laskeutua alas kansan pariin.

Raahautuessani muutaman asteen välimerellisissä promilleissa kohti Kreikan suurimman urheiluseuran, Olympiakoksen, stadionia harhaudun vielä  kentän edessä olevan aukion torille, jossa törmäsin tuntemattomiin suomi-jörriköihin. Päätin ostaa kioskista vielä muutamat Alfat ja viritellä matsitunnelmaa heidän kanssaan. Koska SMJK-huivi oli jäänyt kotiin, ostin katukauppiaalta halvan kuuden ecun Hellas-huivin naamasuojaksi, ettei Julle tunnistaisi minua portilla. Pystyin hyvin tinkimään huivista kolme euroa alaspäin kusettamalla myyjää, että minulla ei muka olisi enempää kataista.

Stadionille saapuessa puolityhjä Karaiskakis toivotti matkamiehen tervetulleeksi. Ikävä kyllä tämäkin uusi stadion vaikutti luotaantyötävän hengettomältä uusliberaaliselta calcio-moderno-betonimöhkäleeltä hieman edellissyksynä koetun Budapestin Groupama areenan tapaan.

Katsomossa oululaisten ACO-junttien kanssa tuli ensin kinaa banderollien paikasta, mutta onneksi sain lopulta oman Miiga Ultras-siniristilippuni parhaille paikoille heti Hertonässtrandin kupeeseen.  Menin piippuhyllylle istumaan ja kohta huomasin jälleen olevani erään tunnetun poliittisen broilerin juttusilla keskustelemassa asiallisesti päivänpolitiikkaa. Siinähän se ensimmäinen puoliaika menikin rattoisasti. Brööts.

Toisella jaksolla alkoi sitten tapahtumaan. Suomi taisteli hyvin tehotonta Kreikkaa vastaan puolustuspäässä ja Hellaksen pojat iskivät kerta toisensa jälkeen päänsä Attikan palmuun. Sitten se tapahtui. Hienon sommitelman päätteeksi Klubi-ikoni Jolle Pohjanpalo tykitti terävästi boltsin verkkoon, eikä Kreikalla ollut mitään mahdollisuuksia.

Alussa hieman laiskahkosti kannustanut SMJK yltyi ottelun loppupuolella johtoasemassa tukemaan omiaan kiitettävästi helteestä huolimatta. Yllättävä ja lähes ainutlaatuinen vierasvoitto kirvoitti Smäikkä-katsomossa orgastisen tunnelman. Pelin jälkeen oi Suomi on raikui parkkiksella ja taivaalla loisti kuu. Valitettavasti allekirjoittanut ei jatkobileisiin enää revennyt vaan jatkoi kebabkioskin kautta hotlaan nukkumaan. "Jolle, jolle jolle, Jolle Pohjanpaalo!"

Lauantaiaamuna heräilin yhdeksan aikoihin tyytyväisenä ja onnellisena sensaatiomaisesta vierasvoitosta. Aamupalaksi vedin kylmän kebabin, joka oli jäänyt illalta syömättä. Naapurihuoneesta kuului kreikkalaista rakastelua. Juomaksi valitsin huonelämpimän Alfa-oluen. Ravitseva ja maukas aamiainen maistui hyvälle. Toki nautin myös hieman mineraalivettä palan painikkeeksi, koska nestetasapainon kanssa ei näillä helteillä ollut leikkimistä.

Koska Air Balticsin lentoni Riian kautta Vantaalle lähti vasta illalla 19.25 minulla oli loistava tilaisuus tutustua Ateenan kuuluisiin nähtävyyksiin. Kaupunkihan perustettiin noin 3 400 vuotta sitten, ja se kuuluu maailman vanhimpien kaupunkien joukkoon, niinpä matkailijoita etenkin kesäisin sinne vetävät Akropoliin tyyliset antiikin ajan nähtävyydet.

Ateenan kaupunki on rakennettu Akropoliin ympärille, ja useat keskustan alueet ovat kävelymatkan päässä toisistaan. Kaupungin hyvä metro- ja muun julkisen liikenteen verkosto vie myös nopeasti hieman kauempana sijaitseviin kaupungin osiin. Itse otin metron alle Pireuksesta kohti keskustaa ja pysähdyin pari kertaa matkanvarren lähiöissä pussikaljalla. Metroasemilla katselin vanhaa arkkitehtuuria, ihmisiä ja kukkaruukussa nukkuvia kissoja. Mitä kauemmaksi Pireuksesta etenee, sitä vahvemmin Panathinaikoksen värit tulevat esille.

Ateena on monien näkökulmien kaupunki, ja kävely eri kaupunginosissa paljastaa eri aikakausien yhteiselon ja sopusoinnun. Kaipaatpa sitten sokkeloisia pikkukujia ja vanhoja taloja, kirpputoreja ja putiikkeja, pikkukuppiloita tai tyylikkäämpiä kahviloita ja eloisia tavernoja, kaikilla niillä on oma paikkansa kaupungissa.

Uudemman Ateenan arkkitehtuurissa vaikuttavat hyvin erilaiset suuntaukset aina kreikkalais-roomalaisesta uusklassiseen ja moderniin. Useat merkittävät rakennukset ovat näiden suuntausten mukaan rakennettuja. Varsinainen rakennusbuumi kaupungissa alkoi 1950- ja 60-luvuilla, jolloin moderni arkkitehtuuri alkoi saada jalansijaa ja uudet rakennukset syrjäyttivät etenkin uusklassisia rakennuksia. Vanhan kaupungin eli Plakan kadut säästyivät pitkälti uudisrakentamiselta, ja muualla kaupungissa eri suuntaukset elävät rinta rinnan melko hyvässä harmoniassa.

Monastirakin aukiolla on kaunis Bysantin aikainen luostari, ja aivan sen vieressä ovat myös Tzisdarakiksen moskeija ja Hadrianuksen kirjasto (engl. Hadrian’s Library), joka kuuluu antiikin ajan nähtävyyksien aateliin. Siltä lähtevät kadut ovat hyviä kauppa- ja ravintolakatuja. Monastirakilta päätin panostaa punaisen Hop off hop on turistibussin palveluun, mutta sitä ennen oli pakko hankkia joku lätsä päähän ettei kuuppa kärähtäisi totaalisesti 40 asteen helteessä. Aluksi meinasin ostaa aidon Kreikan poliisilippiksen mutta myyjän ilmoitettua ettei sitä saa pitää Kreikan lakien mukaan julkisella paikalla, niin päätin panostaa 3 euron Athens Greece turistilippikseen. Ostos oli hyvä sillä löysin sille käyttöä myös itsenäisyyspäivän anarkistimellakoissa.

Oli sen verran kuuma ilma, että reppuun hankitut kaljatkaan eivät millään lähteneet uppoamaan allekirjoittaneeseen. Ilma oli vaan yksinkertaisesti liian kuuma dokaukseen. Kun bussi saapui Parthenonille, päätin skipata kyseisen sightin kun ei vaan tehnyt mieli lähteä dallaamaan helteeseen. Partaveikkojen raunioita sitä paitsi oli näkynyt jo Monastirikilla ihan tarpeeksi.

Syntagmalle saapuessa päätin kuitenkin hypätä pois. Aukion nimi "Syntagma" tarkoittaa perustuslakia ja viittaa perustuslakiin, jonka Kreikan kuningas Otto myönsi pakon alla vuonna 1843 kansan ja sotilaallisen painostuksen vuoksi. Aukion lähellä sijaitsee monia nähtävyyksiä, ja monet tärkeät kadut lähtevät sieltä, mutta tämä on vilkasta ja vaikeammin lähestyttävää aluetta kuin Monastirakin aukion tuntuma.  Itse löysin oman varjoisan paratiisini parlamentin vieressä sijainneesta kansallispuutarhasta. Portilta poistin pussin manteleita erittäin mukavalta hyvää englantia puhuneelta papalta ja kävelin sisään tuuheaan viidakkoon.

Korvissa suhisi heinäsirkat, puskissa kiemurteli kilpikonnia ja kansallispuiston korkeat palmut ja muut puut tekivät olon viileäksi varjostaessa keskipäivän helteestä parhaan terän pois. Istuin puistonpenkille, johon oli tagätty mustalla tussilla "Dima Bilan". Päätin korkata pienen Alfan kyytipojaksi. Kuriositeettina kerrottakoon, että samalle penkille muuten istuutui eräs entinen talousministeri Janus Varoufakis hieman krapulaisen oloisena ja heitin hänelle heti yläfemmat kohteliaasti. Keskustelimme tovin elämästä ja filosofiasta, rahasta ja taloudesta. Olin aina ajatellut, että työnsä puolesta julkisuuteen päätyneiden henkilöiden häiriköinti juttusille hankkiutumalla on noloa, mutta Syriza-case kiinnosti niin paljon että tein poikkeuksen. Oli kyllä mahtavaa saada vaihtaa kuulumisia sellaisenkin megajulkkiksen kanssa kuin Varoufakkis on. Kohtaaminen pisti jälleen kerran miettimään kuinka ihmeellinen tämä (jalkapallo)maailma oikein on. Tässä puistossa tulikin vietettyä lähes pari tuntia ja täyttävän mantelilounaan jälkeen oikean uloskäynnin löytäminen osoittautui erittäin haastavaksi.

Seuraavaksi suuntasin rahvaanomaisella hop on hop off kyydillä Ateenan kusiseen kallioon eli Omoniaan. Alueen laitamilla on paljon ravintoloita, kahviloita ja kauppoja, ja sen lähialueilla on monipuolista maastoa, josta osa on kärsinyt talouskriisistä sen verran, että jotkin sivukadut ovat huonossa kunnossa ja täällä on paljon suljettuja liiketiloja ja epämääräisiä kortteleita. Omonia on etenkin Vathis-aukion tienoilla rauhaton paikka, jossa läheskään kaikki eivät viihdy. Mutta minä viihdyn. Plussaa oli myös melkein joka kadun kulmassa partioineet punalippuiset kommarikojut, lieneekö tulevilla vaaleilla ollut jotain vaikutusta. Herkäksi se kuitenkin veti allekirjoittaneen.

Kolme kertaa keskustan helteisen turistibussireitin kierrettyäni ja pahat palovammat saatuani päätin vielä käydä ennen lentokentälle suuntaamista istumassa Monastirikin lähistön kuppilasssa mättämässä parit Gyrokset ja nauttimassa 3 tuoppia Alfaa. Naamani punoitti kuin KKE:n vaakuna, mutta en antanut sen haitata eufoorista turistimeininkiäni.

Kreikkalaisen yhteiskunnan pintaraapaisuksi jääneen pikareissuni lopputulema oli se, että aivan pakko joskus päästä tänne vielä uudestaan. Toki Kreikka voi olla kusinen katiska paikalliselle köyhälle duunarille, mutta kaltaiselleni TES-palkkaa nauttivalle pohjois-euroopan köyhälle Kreikka tarjosi paljon lämpimiä hetkiä trooppisella ryssäläisyydellään. Kreikalla on tulevaisuus! Täällä tavallisen ihmisen sielu lepää. Myös ne voitetut kolme pistettä lämmitti mukavasti laskeutuessa samana iltana syksyiselle Helsinki-Vantaalle. Over and out. Wroclawissa tavataan.

VIDEO:


keskiviikko 19. elokuuta 2015

"Krasondor away"-liveseurantaa legendaarisen Aachin matkasta Etelä-Venäjälle

21.8. 13.45
Kuva eilisen pettymyksen jälkeen:


21.8. 13.41
Tänään Arto on käynyt kylpylässä ja saunomassa. Allas on ollut kuulemma iso. Pelin jälkeen fanit olivat saaneet Moussi ja Jallowin paidat. Lisäksi Arto vaihtoi huivin "Black Buffalo ultrien" kanssa.

21.8.13.38

Arto on herännyt uuteen päivään. Vaikka pettymys oli taas valtaisa, niin uskoa omiin vielä löytyy: "Yritettiin laulaa ja kannustaa pomppia ilman paitaa pantiin rahaa ja aikaa tähän ja kotimatkalle 1-5 tappio niskassa eipä tämä nyt oikein lämmitä koitetaan kuitenkin vielä kotona kääntää tämä 4-0 voitoksi meillä on mahdollisuus! Jospa kotona hoidettaisiin ja mentäisiin lohkovaiheessen nyt tarvitaan kaikkien apua jokainen huutaa ja laulaa Soneralla kovempaa kun koskaan kyllä me tämä vielä käännetään" Arton optimismia ei voi kuin ihailla!


20.8. 17.28 
kuvapäivitys :
Aamukaljaa

Legenda lähdössä kaupunkikierrokselle

5 star hotla

Lipu hallussa. Kuva: M.Peltoniemi.












































































20.8. 17.24
Aamukaljojen jälkeen kone on saatu vihdoin käyntiin ja Aachi käynyt iltapäivällä hakemassa liput Peltoniemen Markulta Hotel Hilton Garden Innistä. Tämän jälkeen on taas keskitytty oluen juomiseen. Olutmerkiksi valikoitunut kuvien perusteella Sibirskaja Korona. Kuriositeettina Arto mainitsi, että on vaihtanut tarroja Kubanin ultrien kanssa. Nice.

20.8. 11.55
Arto kertoi myös, että Kubanin ultrat olivat käyneet toivottavassa onnea HJK:lle. Varsin hieno ele Kubanin pojilta. Lippuja Artolla ei vielä ollut kädessä, vaan he aikovat hakea ne HJK:n hotlasta ennen peliä. Siellä Peltsi tai joku muu yhteyshenkilö päivystää.

20.8. 11.53
Arton kahden hengen seurue saapunut yöllä 2.30 Krasnodarin lentokentälle. Harmittavasti Venäjän sisäisellä lennolla ei ollut tarjoiltu nestemäsitä ohraa, vaan olivat joutuneet tyytymään leipään eli hlebiin. Arto kertoi myös, että lentokentältä on yöllä jatkettu taksilla hotelliin, jonne majoituttu kello 3.40. Aachi majoittuu hotelli Rimarissa, joka on viiden tähden spa-hotelli. Keli on sopivan lämmin, mutta ei kuuma, ainakaan vielä. Illallahan aurinko on laskenut, kun peli alkaa kello 20.00.

19.8. 20.50
Aachin lento Moskovaan lähtenyt ajoissa Lennart Meten lentokentältä.

19.8. 14.35
Aachi saapunut Tallinnaan: "Käytiin rannalla uimassa ja verestämässä muistoja kadrioulla nyt syömässä."

Levadian huudeilla.
"Lounas ja olut uimisen ja verisen kadriou nömme kalju pelin muistelun jälkeen toimii"



Matkamies on oluensa ansainnut.


19.8. 11.56
Artolle matka ryssiin toimii elämänilon palauttajana. Astanassa kärsitty karvas tappio on unohdettu ja optimismi huokuu legendasta: "Sen kiukkuisen ja surullismielisen Arton kasvoille on palanut hymy ja usko paremmasta vierasmaali on tehtävä"

19.8. 11.53
Arto aikoo tänään siis lentää Tallinnasta Moskovan kautta Krasnodariin. Lennot olivat maksaneet 380 euroa ja niiden päälle oli pitänyt maksaa 200 euroa Putlerin pikaviisumista.

19.8. 11.51
Tervetuloa liveseurantaan legendaarisen HJK-kannattaja Aachin matkasta HJK:n europeliin Venäjän Krasnodariin. Tähän tulemme päivittämään tietoa ja kuvia Arton liikkeistä seuraavien päivien aikana.

torstai 27. marraskuuta 2014

Boris Runqvist -TV goes Hungaria

Unkariaway oli jälleen yksi surullinen lisä kategoriaan Suomen maajoukkueen vieraspelit. Jokohan nyt Paxu saataisiin ulos ja joulukuusi palamaan?

maanantai 3. marraskuuta 2014

Respect Julle ja muita tuntemuksia Suomen Cupin finaalista



Respect Suomen Cupin finaali ja kuulas marraskuinen syyspäivä, joka ehti pelin tiimellyksessä vaihtua romanttiseksi iltahämäräksi iltavaloineen, tarjosi todellista herkkua kaikille niille reilulle parille tuhannelle Sonskulle vaeltaneelle tosikannattajalle. 

Vaikkakaan cuphistorian klassikoksi pelistä tuskin on, niin muistoihin jää, että peli meni aina rankkareille asti ja lopussa Klubin vekkuli manoloveskari Toni Doblas torjui voiton kotiin Helsingin ylpeydelle.  Vamos!

Tapahtumana cupin finaali oli ihan hyvin järjestetty. Sisääntulotarkastus oli nopea ja kioskista myytiin makkaraa ja olutta. Lämpimään vessaankin pääsi jonottamatta.  Muistan kun vielä joskus 2000-luvun alussa Palloliitto arvosti Cupia niinkin korkealle, että ainoa virvoike tauolla oli vessan hanasta saatava vesi. Yleisöä oli toki taas aika vähän, mutta se ei kai ketään yllättänyt. Tunnelma oli kuin kahden serbialaisen pikkuseuran sarjapelissä. Suorat tyhjinä ja äärikannattajat huutelee päädyissä. Tätä lisää!

Oikeastaan ainoa mikä ihmetytti tapahtumassa oli Palloliiton ylimielinen asenne turvallisuusjärjestelyissä. Palloliitto oli ostanut järjestysmiespalvelut Paristo OY:ltä eli samalta yhtiöltä, joka järjestää myös HJK:n otteluiden järjestysmiespalvelut.  Ja jokainen päädyssä peliä seurannut varmaan huomasikin, että samat naamat, jotka hyvässä hengessä ja hyvällä palveluasenteella ilman ristiriitoja kaitsevat kannattajia viikosta toiseen Klubin peleissä, olivat nyt Palloliiton turvallisuuspäällikkö Julle Karjalaisen talutusnuorassa. 

Julle on vanhan liiton patuja ja toiminut Palloliiton turvallisuuspäällikkönä jo toista kymmentä vuotta. Jullehan saattaa tutun kannattajan kohdatessaan höpötellä mukavia ja jopa hymyillä, mutta sitten kun katsotaan miehen stadionilla toteuttamia johtamismetodeja, niin ne ovat jääneet kivikaudelle tai vähintään ajalle, jolloin Berliinin muuri oli vielä voimissaan. Jullelle katsojat ovat pelkkää karjaa, ei maksavia asiakkaita.

Olin aika häpnadilla lyöty, kun kävelin katsomoon ja huomasin kannattajien eteen roudatut triplamellakka-aidat estämään kannattajien potentiaaliset kentälle juoksut. Viimeksi olin tuollaisia nähnyt jossain Moskovan derbyssä vuonna 2002. Ne eivät mielestäni todellakaan kuulu rauhalliseen Suomeen, jossa minkäänlaista uhkaa ei kannattajien suunnalta ole odotettavissa. Toisella jaksolla alkoikin Klubipäädyssä hauska kissa ja hiiri-leikki, jossa koko pääty vaihtoi kollektiivina paikkaa ja järkkärit kantoivat mellakka-aitoja uusiin paikkoihin. Meneehän se lauantai-iltapäivä toki näinkin. 

Vähän kyllä sääliksi kävi Pariston asiallista henkilökuntaa, kun eivät normaalioloissa ole tottuneet tuollaiseen vanhanaikaiseen voimalla hallitsemisen typerään ehdottomuuteen ja puupäiseen johtamiskulttuuriin.

Kuvaavaa oli, että nämä samat järkkärit tarjosivat edellisenä sunnuntaina humaanin mahdollisuuden pitch invaasioon: pelin jälkeen mainosaita työnnettiin sivuun ja baana oli auki. Järkevää ja turvallista, eikä kukaan ainakaan loukkaanu tai joudu sairaalaan turhan takia. Järkevää sekä maksavan asiakkaan että myös työtään tekevän turvallisuusalan ammattilaisen kannalta. Mielestäni Pariston ja Klubipäädyn välillä onkin jo pitkään vallinnut hyvä luottamus ja yhteisen edun puolesta tekemisen meininki. Homma pelaa ja toiminta pysyy siistinä ja järkevänä. Se on sitä todellista Respectiä.

Järjestyksenvalvojien olemuksesta näkyi lauantaina, että myös siellä Palloliiton turvallisuuspolitikkaa pidetään puupäisenä norsunluutornin pelleilynä, eikä konflikteja haluttaisi turhaan luoda tyhjästä.


Nyt Palloliitto valitsi väärän tien provoisoimalla maksavan katsojan negatiiviseen tunnelmaan, joka ei millään tavalla palvele kenenkään etua. Loppupeleissä mellakka-aidat ja Julle Karjalaisen brezhneviläinen jääräpäisyys olivat suurin turvallisuusuhka koko tapahtumassa. Onneksi suurimmilta tapaturmilta vältyttiin, mutta kun kolmen mellakkaaidan keskelle jää jumiin hyvinkin erikokoista hiihtäjää voisi jälki olla rumaakin. Lisäksi tuollaisen härpäkkeen kaatuminen tai sellaisen päältä tipahtaminen jäiseen asfalttiin voi aiheuttaa ikäviä luunmurtumia. Ruhjeita varmaankin sai jokainen, joka kolmen aidan yli kiipesi. Itselläni on kipeät mustelmat nilkkataipeissa, sääressä ja häpyluussa, mutta en valita. Sanon vain, että paljon siistimmin ja asiallisemmin olisi juhlinnan voinut hoitaa. Eli siis niin, kuten Paristo ja HJK oli hoitanut liigan päätöksessä: portit auki.



Lopussa Julle sitten vielä päätti kaikessa viisaudessaan repiä kameran kädestä koko HJK:n seuraväen rakastamalta vapaaehtoistyöntekijältä, jolla oli laillinen akreditointi matsiin. Ei mennyt ihan nappiin Jullella tuo iltapuhde. Täydellistä pelisilmän puutetta vanhalta jäärältä. Lienee turha toivoa, mutta pitäisiköhän siellä Palloliitossa turvallisuuspäällikön pestikin jossain vaiheessa kilpailuttaa uudestaan?

Seuraava kurinpitovaliokunnan kokoontuminen tulee olemaan jonkinlainen virstanpylväs Palloliiton historiassa, kun liitto on vihdoin muuttanut sääntöjään niin, että joutuu itsekin maksamaan kurinpitovaliokunnan mahdollisesti määräämät sakot. Tavallisesti sakot menisivät Palloliiton kassaan, mutta omalla kohdallaan liitto aikoo maksaa kurinpitovaliokunnan määräämän summan hyväntekeväisyyteen.  Tuplamestaruuden kunniaksi  juostu ja juhlittu rauhanomainen pitch invasion tulee siis toivottavasti olemaan Suomen ensimmäinen hyväntekeväisyydelle juostu pitch invasion.

maanantai 13. lokakuuta 2014

"Vaikka tää loppuisi yhdessä illassa"


Uefan uudet kiveen hakatut karsintapelien alkamisajat miellyttävät suunnattomasti allekirjoittanutta. Aidosta iltapelistä saatiin jo esimakua Klubin ensimmäisessä Europaliigan kotiottelussa, mutta jotenkin Suomi-Kreikka lauantain myöhäisillassa oli jopa vielä hehkeämpi elämys.

Yhtenäiset keskieurooppalaiset iltapelit ovat varmasti ikäviä (suomalaisille)lapsiperheille ja muille iltamenoa välttäville kuten vaikkapa eläkeläisille, mutta nuorilta iltavirkuilta Mestarien liigasta tuttu alkamisaika saa varmasti paljon kiitosta. Mikäs sen parempaa kuin rapsakka syyskeli, lokakuun pohjoinen pimeys ja maailman kaunein peli maailman rakkaimmalla kotiareenalla.

Jos joku kehtaa lauhassa lokakuussa valittaa kylmyydestä, niin on täysin väärässä. Itse vedin lauantai-iltana kesällä 2000 Tampereen Stockkalta ostetussa Litmasen pelipaidassa, eikä edes missään vaiheessa iltaa tehnyt tiukkaa. Jossain briteissä vedetään lyhythihaisilla läpi talven, eikä siellä kukaan tule vittuilemaan kadulla, kuten minulle toppatakkiset maalaisjuopot vittuilivat pelin jälkeen kaupungilla.

Pitkästä aikaa tuli osallistuttua kannattajien marssille, joka lähti tälläkin kertaa tutusti Kampin Narinkkatorilta. Lauantai-ilta kello 20.00 ei varmaankaan ole poliisille se unelma-aika, mutta suhteellisen siistinä meno silti pysyi. Pimeys, pyrotekniikka ja olut virittivät marssille kelpo tunnelman. Pääasia oli tietysti Huuhkajat, joiden ylistykseksi näitä marsseja järjestetään. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, että harjoitusotteluiden aika oli ohi ja kyseessä oli nyt kaikkien aikojen karsinnat.
 
 

Karkeasti arvioiden 1000-1500 marssijaa sai aikaan ihan pätevän kulkueen, joka jätti jälkeensä pienen peräkärryllisen metallitölkkejä. Onneksi romanialaiset tölkinkerääjämummot puhdistivat kadut oikein hyvällä prosentilla. Vähän siinä lopussa marssi pääsi tosin lässähtämään Finlandia-talon jälkeen, kun porukka karkasi rahvaanomaisesti virtsalle puistoon. Menee sarjaan marssimisen suomalaiskansallisia erityispiirteitä. Kuriositettina kerrottakoon, että Finlandia-talon puistossa törmäsin kusella ollessani mieheen, jolla oli (FYR)Makedonian suuri kansallislippu käsissään. Provosoinnin jalo taito osataan siis myös härmäläisten keskuudessa...

Täytyy myös ihastella SMJK:n aktiivisten puuhamiesten ja varsinkin loistavan tiforyhmän toimintaa. Ennen kansallisantheemeja 3000 hengen kannattajakaarteen päälle levitettiin megalomaaninen lakana, jonka alla oli turvallinen olo, koska se oli tietysti ajan oloon tehty paloturvallisesta materiaalista. Yksinkertainen on usein kaunista, eikä siihen tarvittu kuin Stadikan torni, pari huuhkajaa ja Eiffel. Marssi Pariisiin oli alkanut. Hyvä tiforyhmä, lisää tätä!

Samaan hengenvetoon pakko kuitenkin ihmetellä joidenkin kaarteen sivistymättömien paukapäiden halua rummuttaa täysin etiketinvastaisesti päällä leijuvaa lakanaa, jolloin aiheutetaan suurella todennäköisyydellä vaurioita tifomateriaaliin ja vesitetään tekijöiden kymmenien tuntien vapaaehtoistyö. Ei vaan voi ymmärtää. Ja kun Suomessa ollaan, niin repipä joku vammainen idiootti itsensä jopa oikein tifosta läpi oksettavan näköinen vajaamielisen hymy kasvoillaan. Apina, ei näin!

Sitten vielä toinen huomio. En itse kunnolla noteerannut ennen pelin alkua soitettua Finlandia-hymniä, mutta seuraavana päivänä kotona läppäriltä katsottuna tuo klassisen musiikin kansallisosialistinen helmi kuulosti aikaan ja paikkaan suhteutettuna vähintäänkin irvokkaalta. Hiljainen tunteisiin vetoava isänmaallismielinen luritus on varmasti kaunis kappale, mutta tuohon hetkeen se ei sopinut sitten millään. Toki kreikkalaiset varmasti hyötyivät.
 
Vaikka esimerkiksi FC Barcelonalla on oma ennen matsia soitettava hymninsä, niin se on sentään rytmiltään ja hengeltään rehvakkaasti tunnelmaa nostattava kipale toisinkuin hillitty ja rauhallisuudesta ponnistava Finlandia. Ymmärrettävästi kaarre ei tuohon mukaan lähtenytkään vaan veti omaa sooloansa klassisen musiikin ajan. En tiedä kuka oli Finlandian tilannut tuohon kohtaan, mutta sellainen pyyntö Palloliittoon, että jos se on pakko soittaa, niin vetäkää se eetteriin puoliajalla tai vaikkapa vartti ennen matsia. Kun pelataan kisapaikasta, kaivataan aggressiivista kiiman nostatusta, eikä tuosta sävelmästä siihen totisesti ole, vaikka sanoitus olisi kuinka anarkistisen kiukkuinen.

Lauantain katsomotouhusta ei minulla muuten ole mitään pahaa sanottavaa. Kun kansainvälisestikin verraten suurilukuinen joukko erilaisia ihmisiä yhdistyy ison sateenkaaren alle, niin silloin ei voi liian tiukkapipoisesti suhtautua asiaan. Alakerran capot vetävät ihan hyvin, mutta toinen asia on, kuuluuko tuo capostelu sinne yläriveille asti. Yläriveillä biiseihiin pääsee usein käsiksi vasta kun alakerta on niitä puoli minuuttia laulanut, jos silloinkaan. Yksi syy tuohon on tietysti Olympiastadionin surkea infra. Akustiikaltaan avonainen Pohjoiskaarre on yksi huonoimpia paikkoja chänttäillä porukalla. Ja kun alakerran hulinaosastoa lukuunottamatta muu katsomo piipittää kuin hiiret, niin tuuleenhan tuo hyminä hukkuu valitettavasti. Onneksi tuleva remontti voi olla parannus akustiikalle.
Tähän akustiikkaongelmaan liittyen minulla olisikin ehdotus, että seuraavissa karsinnoissa Ratinassa olisi Palloliiton ja Pohjoiskaarteen tehtävä "tammikuun kihlaus" ja sumplia sellainen nahkapäätös läpi, että SMJK valloittaa vähintään puolet pääkatsomosta itselleen. Muistissani on kirkkaana vieläkin, kun 1860 München pelasi syksyllä 1997 Ratinassa Jazzia vastaan ja noin 50 hengen farkkuliivinen saksalaismobi sai Ratinan pääkatsomon kaikumaan ja tärisemään niin että viikset vain suhisivat. Ratinan pääkatsomo olisi suuri mahdollisuus, jos vain Palloliitto vähääkään tunnelmaa arvostaa. Muussa tapauksessa kotietu haihtuu Ratinan suvantoon ja Pyhäjärven tuuliin.
 

 

Kreikka-pelistä jäi ainakin itselleni vanhan ajan hyvä maku suuhun. Tasuri helleenejä vastaan ei vielä hautaa kisaunelmaa. Toisen jakson alku aina viimeiselle vartille asti oli vallitsevaan materiaaliin nähden melkeinpä loistavaa Suomea ja kuin kirsikkana kakun päälle vaspa-Hurmeen fantantistinen maali. Toki mahdollisuus voittoonkin oli, mutta Jolle ei ollut vielä kypsä ratkaisemaan. Aivan lopussa loppui koko joukkueelta bensa.
 
Jos jotain jäin lauantailta kaipaamaan, niin sellaista rehtiä hyökkäyspään rymistelyä varsinkin Pohjoispäätyyn pelattaessa. Ei varmaan sovi Mixun ideologiaan, mutta joku Berat Sadik tai edes Eero Markkanen boxiin tilaa tekemään voisi tehdä ilmeelle ihmeitä? Ja olisihan tuossa eräs Shefki Kuqi Mankkaalla vapaana päivystämässä varmasti todella hyvässä lihassa. Lädimäinen taistelu lisäisi katsomon kiimaa.

Kaksoismaaottelut kotona ovat hieno asia. Tyhjyyden tunnetta ei ehdi tulla, kun matsien välissä on vain pari päivää palautumista. Tiistaina mennään taas tasurin Unkaria vastaan pelannutta Romaniaa vastaan ja nyt Mixun leirissä on  siis se pelätty pakkovoitto otettavana. En epäile etteikö Suomi tiistaina voita, mutta sellainenkin mahdollisuus on, että unelmat voi mennä murskaksi ns. ”yhdessä illassa". Silloin kovasti hehkutetusta Budapestin reissusta uhkaa tulla vain tuskainen turistikiertue.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin:

perjantai 10. lokakuuta 2014

VIDEO: Boris Runqvist -TV Färsaarilla

Vähän kesti toimitukselta tässä videon editoimisessa, mutta tässä se nyt vihdoin on. Boris Runqvist -TV Färsaarilla:



#kaikkienaikojenkarsinnat

torstai 2. lokakuuta 2014

Paluu lohkovaiheeseen herkistää mielen


Viime kerralla, kun HJK pelasi lohkovaiheessa, seisoin 18-vuotiaana laihana abiturienttina Stadikan D-katsomon tuulisella piippuhyllyllä syvässä liikuttuneisuuden olotilassa. Tänään 27 kiloa lihavampana karvaisena kaljamahaisena perheenisänä lähden etsimään taas tuota himoittua lohkovaiheen unelmaa 16 vuoden tauon jälkeen.

30.syyskuuta vuonna 1998 oli itselleni maaginen hetki. Tuo ilta tuli määrittämään omaa identiteettiä ja elämäntapaa vuosikymmeniksi eteenpäin. Jälkeenpäin on itseasiassa vähän noloa tunnustaa, mutta tuo ottelu Kaiserslauternia vastaan oli ensimmäinen HJK:n kotiottelu, jonka koskaan olin nähnyt paikanpäällä livenä. Siitä se seurustelu sitten hiljalleen lähti liikkeelle. Paljon on vettä Vantaassa virrannut tuon jälkeen. Nykyään olemme jo kristallihäitään viettävä vanha pari.

Kuriositeettina kerrottakoon, että maaginen syksy-98 oli vain jatkumoa vuoden 1997 maajoukkueen hyville esityksille. Maajoukkue oli 11.10.1997 menossa jo jatkokarsintaan Antti Sumialan maalilla, mutta Unkari sai lopussa onnekkaan flipperimaalin ja selostaja Antero Mertaranta pääsi lausumaan kuuluisan ”voi voi voi, voi luoja paratkoon….” –repliikkinsä. Sillä hetkellä maailman olisi voinut luulla romahtavan, mutta minulle ja monelle muulle se vain avautui. Ihmiset istuivat Olympiastadionilla läpimärkinä ja shokissa. Kännisimmät heittelivät tavaraa juoksuradoille. Tällainen takaisku ei suinkaan ajanut suomalaista masokistista jalkapallorakastajaa ikuiseen masennukseen vaan antoi vain hiukan lisää uskoa: ”kyllä me vielä joskus noustaan”.

Inhoan käyttää sanaa buumi, mutta mielestäni sana ”jalkapallobuumi” kuvaa tuota tarunhohtoista ajanjaksoa oikein hyvin. HJK:n chämppäripaikka oli nimenomaan koko Suomen juttu, jonne rahdattiin busseilla ihmisiä aina Valkeakoskelta ja Oulusta asti. Kisahallin parkkipaikalla ei suinkaan kannatettu HJK:ta vaan huudeltiin Kärppiä ja Tapparaa. Onneksi noista ajoista on menty eteenpäin, vaikka kesän Barcelona-peli verestikin vanhoja muistoja.

Toisinkuin yleensä kehäkolmosen ulkopuolella, en ollut koskaan tuntenut minkäänlaista mustankipeyttä tai inhoa HJK:ta kohtaan. Minusta se tuntui varsin neutraalilta ja hyvinhoidetulta seuralta, mitä se ei ehkä todellisuudessa ollutkaan. Joskus olin Klubia Ratinassa ja Tammelassa jopa omin silmin nähnyt.  

Ottaen huomioon, että FC Jazzia oli kesällä 1997 kyykytetty Ratinassa UCL-karsinnassa ja myöhemmin Uefa cupissa kuin litran mittaa, herätti Klubin mestaruus ja sen hienot Sampdoria ja Crvena Zvezda-matsit orastavaa toiveikkuutta kansainvälisesti menestyvästä suomalaisseurasta. Kun HJK teki elokuussa 98 Metzin ihmeen, tuli kotimaisesta jalkapallosta kertaheitolla mediaseksikästä. Tuon voiton siivittämänä tuli hankittua myös liput jokaiseen Klubin UCL-kotimatsiin.

En voi sanoa olleeni mikään aito täysverinen klubifani, kun astuin 30.09.1998 keskiviikkona kello 18.30 Tampereen linja-autoasemalta lähteneeseen Paunun pikavuoroon. Olin vain tamperelainen teini, joka oli katsellut koko pienen ikänsä Eurosportilta eurogoalsseja ihastellen sitä aitoa ”jalkapallokulttuuria” joka näkyi katsomoissa esimerkiksi Belgiassa, Hollannissa tai vaikkapa Saksassa. Pohdin hiljaa mielessäni, voisiko euromenestys tuoda yhdessä yössä ”jalkapallokulttuurin” ja nostaa samalla kotimaisen liigan arvostusta? Näin jälkikäteen pohdittuna koko olettamus oli täysin naiivi ja lähtökohdiltaan virheellinen.

Helsinki oli vielä silloin minulle suhteellisen tuntematon, ruma ja jopa hieman pelottava kaupunki. Sen ihmiset bamlasivat ylpeinä erikoista nasaalislangiaan ja varsinkin aseman seutu vaikutti hieman epäilyttävältä alueelta. Helsingissä olin vieraalla maalla.

Kun laskeuduin Kisahallin pysäkillä pois linja-autosta, oli näky kaunis: ravintoloiden terassit olivat täynnä ihmisiä kansitakeissaan ja kaduilla seisoskeli nuoria miehiä pelipaidoissaan, väinämöisen lakeissaan ja jamiroquai-hatuissaan. Monet heistä olivat ilmeisesti päissään. Niin olin minäkin juotuani bussissa 53 markkaa maksaneen litran lonkeropullon. Myöhemmin tulisin tuntemaan nuo sixpäckhattunuoret Forza HJK:na ja kahakka-HJK:na, mutta silloin en vielä tuntenut ketään.

Jatkoin suoraan sisään tyhjälle stadionille, vaikka matsiin oli vielä aikaa yli tunti. Kerran aikaisemmin olin siellä käynyt (surullisen kuuluisassa Suomi-Unkari-matsissa), mutta silti stadionin arkkitehtuuri pisti haukkomaan henkeään.

Stadionin kirkkaat valot olivat uskomattoman kauniit. Vielä kauniimpaa oli se, kun sinivalkoinen HJK asteli stadionin nurmelle lämmittelemään. Pystyn edelleen kuvittelemaan nenässäni vastapaistetun popkornin tuoksun samaan aikaan kun Luis Antonio ja Piracaia ottavat alkulämpöä ja minä ujona teini-gloryhunterina värjöttelen D-katsomon piippuhyllyllä citymarketista ostetuissa Dallas-lökäpöksyfarkuissani ja harmaassa Kathmandun fleecetakissani.
Kuriositeettina kerrottakoon, että siihen aikaan pystyi myös alkoholijuomia tuomaan helposti sisään katsomoon, kun ”piilotti” ne Drybb and Decker –appelsiinimehutetraan. Itselläni taisi olla sillä kerralla tetrassa Golden Cup päärynäsiideriä. Seuraavan kesän Turkki-pelissä omat mehupurkit oli jo kielletty.

21.40 katsomo alkoi olla täynnä. Tosin pohjoiskaarre oli tyhjillään, koska sitä ei oltu avattu myyntiin, lukuunottamatta yhtä blokkia, jossa lauloi muutama kymmenen saksalaista farkkurotseissaan. Kun Championsliigan hymni kajahti, oli olo tunteikas. Kylmät väreet kulkivat selkäpiissä ja kyyneltä meinasi pukata silmään. Jo sen takia kannatti matkustaa ”ulkomaille” Helsinkiin asti. Ihmettelen muuten, miksi jengi itkee nykyään 22.05 alkamisajasta? Eihän se ole kuin 20 minuuttia myöhäisempi. Silloin 90-luvulla alkamisaikaa vain ihasteltiin. Benfica-pelissä oli yli 30 000 katsojaa.

Pelin alussa tunnelma oli odottava ja tuntui, että paikalle oltiin tultu katsomaan vain sitä, kun saksalainen ammattilaisjoukkue pieksee Hesan amatöörit. Mitä edemmäs peli eteni, sitä paremmin HJK pysyi vauhdissa mukana. Katsomokin alkoi pikkuhiljaa uskoa ihmeeseen. Pelin aikana syntyi yksi yhtenäisempi huuto: ”Hoojiikoo, hei hei hei, Hoojiikoo, hei hei hei!” Yllättävän moni uskalsi lähteä tuohon huutoon mukaan. Se olikin sitten HJK:n ainoa kannatushuuto lukuunottamatta pitkien sivurajaheittojen ja kulmapotkujen innoittamaa ”MAALII, MAALII, MAALI”-huutoa, jossa käsillä viuhdotaan samaan aikaan maalia kohti.

Ehkä päällimmäisenä tunteena ottelun aikana oli ylpeys niistä pelaajista, jotka kentällä taistelivat daavid vastaan goljat meiningillä. Siellä olivat Kuqi, Antonio, Lehkosuo, Kottila, Piracaia, Riihilahti, Kanerva, Viander ja muut legendaariset taistelijat. Oli upeaa nähdä, että Veikkausliigan kaltaisesta halveksitusta sarjasta voi nousta joukkue, joka uskoo itseensä ja taistelee tasapäisesti suurten ammattilaisjoukkueiden kanssa. Se oli todiste siitä, että suomalaiset olivat olleet väärässä. Ensimmäistä kertaa tunsin todellista yhteyttä pelaajien ja katsomon välillä. Joku voisi kuvailla sitä jonkinsortin uskonnolliseksi kokemukseksi tai ihastumiseksi. Seuraavat matsit niin paikan päällä kuin tv:stäkin vahvistivat tätä onnen tunnetta. Se herätti ajatuksen uskollisuudesta ja jatkuvuudesta. Tätä lisää!

Ehkä parhaiten tuosta lohkovaiheen kotiavauksesta muistetaan vaihtomies Erkka V Lehtolan tuhannen taalan paikka, jossa mies vetää neljästä metristä maalin yli. Se ei ollut erityisen hyvä kosketus, mutta jäi ikuisesti historiaan. Kun ottelu päättyi 0-0, kaiuttimista kajahti Tina Turnerin Simply the best  yleisön purkautuessa onnensa kukkuloilla stadin yöhön ja kotiin nukkumaan. Minä kävelin täpinöissäni Töölöstä linja-autoasemalle ja kuuntelin korvalappustereoista La Cream-teknojumputusta.

Ehkä tänään kuuntelen youtubesta muutaman saman biisin virittäytyessäni lohkovaiheen tunnelmaan 16 vuoden tauon jälkeen. Seuraavan kerran tätä herkkua onkin taas tarjolla syksyllä 2030.